Rovasti muistelee

ROVASTI ANO KAUPPINEN

Rovasti Ano Kauppinen  tuli Kolarin seurakunnan kirkkoherraksi marraskuussa 1949 ja viihtyi täällä aina vuoteen 1974 asti, jolloin jäi eläkkeelle ja muutti Riihimäelle. Rovasti Kauppinen – Ano vain – tuli tutuksi seurakunnassamme. Hänen työmenetelmänsä oli ahkera vieraileminen kodeissa.

Ano oli alusta alkaen mukana Sieppijärven kyläläisten evakonjälkeisessä elämässä. Hän oli saanut piispaltaan ohjeen olla koko seurakunnan pappi. Tämän hän oli tulkinnut ohjeeksi olla pitämättä yhtä ihmistä toista parempana.

Rovasti tuli tänne aikana, jolloin sodan jäljet näkyivät vielä kaikkialla. Apteekki, posti ja kaupat olivat parakeissa, samoin useimmat koulut. Parakissa pidettiin myös Sieppijärven jumalanpalvelukset, sillä kylän kirkko rakennettiin ja vihittiin käyttöön vasta  kesällä 1956.

Kolarin Lions Club on yhdessä Kolarin seurakunnan ja Anon ystävien kanssa julkaissut 1991 Anon muistelukset kirjana, joka on saanut nimen ”Koko elämä on palvelua”.

Seuraava muistelus on yksi esimerkki kirjan tarinoista. Muistelus kertoo sekä Anosta että sieppiläisestä isännästä, ”Satan Einosta” eli Eino Vaattovaarasta. Eino oli syntynyt Sieppijärvellä 1.1.1893 ja hän kuoli 31.7.1968. Hänen vaimonsa  ”Einon Aili” oli 30.3.1893 Sieppijärvellä syntynyt Aili Joona, joka kuoli vain muutamaa kuukautta miestänsä aikaisemmin (18.2.1968).

Muistelus tekee kunniaa isoisälleni – omalle papalleni. Muistan häntä. Eino ja Aili kasvattivat tällä kylällä yhteensä 12 lasta, ja meitä lastenlapsia on monta ja taas monta… (Katariina Granat)

Ano Kauppinen:

KIRKKOHERRA HETI SAIRAALAAN

 

Lapissa keskikesällä  on aurinko vielä melko korkealla kello 22 aikaan. Siihen aikaan iltaisin alkavat tammukat puroissa liikehtiä. Sen tietävät urheilukalastajat. Jos ilta on oikein kalanhajuinen, herää kyllä halu lähteä onkimaan.

Tällainen herttainen ilta houkutteli erään kerran suntion ja minut kalaan, ja kello oli 22. Päivän työt oli tehty. Esteitä ei ollut. Emme menneet Kuerjoelle, jolla tavallisesti kalastelimme. Menimme 40 km ja tulimme eräälle toiselle joelle. Johan oli hymyilevät maisemat! Voisiko olla enää enempää!

Paljon enemmän sain tänä iltana kokea. Kerkesin hätäisesti ottaa onkeni auton peräkopista, kun taksi ajoi auton vierelle ja sanoi: ”Kirkkoherra heti sairaalaan!” Siihen jäivät suntio ja onget. Ajoin kotiin, otin ehtoollisvälineet ja kiirehdin sairaalaan. Sairaalan käytävällä oli joukko ihmisiä. He olivat sisaruksia, heitä oli kai yksitoista. Näiden isä oli sairaalassa potilaana. Hän tarvitsi tänä iltana pappia.

Menin hänen luokseen. Hän oli yli 70-vuotias Eino ja hänelle oli tullut tarve selittää asiat ajassa iäisyyttä varten. Päätin olla vain pappi kuolemaa tekevän ihmisen luona, mutta rautaa en kyllä ollut. Meidän kahdenkeskinen keskustelu kaikkine toimenpiteineen sujui vielä normaalisti. Kun tämä oli selvitetty, kutsuttiin sisään kaikki lapset. Vanhimmasta nuorimpaan isä kietoi kätensä heidän kaulaansa ja pyysi jokaiselta anteeksi. Hillitysti siinä kaikki liikuttuivat kyyneliin. Niin tein minäkin. Paljon helpompaa on itkeä ilosta kuin surusta. Sitten seurasi Herran Pyhä Ehtoollinen.

Tämän lempeän illan viimeinen hetki oli meitä kaikkia siunaava. Tämä isä eli vielä kaksi viikkoa ja tapasin häntä tänäkin aikana sairaalassa.

Kello 24 ajoin takaisin kalamaisemille, otin onkeni autooni ja ajoin suntion kanssa kotiin. Tämä kalamatka kannatti tehdä, vaikka en onkeani kertaakaan jokeen viskannut.