VAIN ISÄNNÄLLE USKOLLINEN  SIEPPIJÄRVEN PIKU (1915)

Kirjoittanut Juhani Korteniemi

Kun isällä oli koira, oli se nimeltään aina Piku. Sieppijärvelläkin ( muutimme sinne v.1915) meillä oli Piku. Se oli tunnetusti kauhean hyvä koira. Se oli lisäksi vain isännälle uskollinen.

Vaikka Kurtin Antti asui samassa talossa, ei hän saanut Pikua metsään. Kerrankin Antti tahtoi Hannesta mukaan. He veivät narussa koiran metsään. Kun he olivat tulleet perille, olivat he löysänneet Pikun irti. Koiraa he eivät olleet sen jälkeen nähneet. Piku oli juossut suoraa päätä kotiin. Noloina Antti ja Hannes tulivat metsäreissulta.

Isälle Piku oli uskollinen ja hyvä metsäkoira. Piku haukkui isälle jänikset, linnut, oravat ja hirvet. Hakipa se ammutut vesilinnutkin, kun isä ne ampui. Jos joku toinen ampui sorsan, haki Piku linnun vasta sen jälkeen, kun isä oli ampunut lintua uudestaan.

Kerrankin kun isä tuli metsältä, hänellä oli parisenkymmentä jänistä. Niitä oli reppu täynnä ja lisäksi riippui joka puolella ”vittaksiin” sidottuina. Metsän riista oli siihen aikaan hyvä ruuan lisä.

Sieppijärven Piku oli niin hyvä koira, että monta kertaa kysyttiin, myydäänkö sitä. Viimein isä vaihtoi Pikun Pajalassa sokeriin. Isä sai siitä 18 kiloa sokeria. Se oli meille kaikille raskas paikka. Ennen kaikkea isälle se oli tosi raskas paikka. Suunnittelipa isä kaupan perumista. Mutta miehen luonto ei antanut periksi.

Innokkaana metsämiehenä isä oli melkein aina vapaa-aikana metsällä. Meillä oli kotona riittävästi metsänriistaa linnuista aina hirvenlihaan asti. Kävipä isä joskus karhumetsälläkin.