Tarinoita ja
kylähistoriaa


Tähän sivuston osaan on talletettu entisten ja nykyisten Sieppijärvisten ajatuksia ja tarinoita. Historian havinaakin jutuista löytää. Juttu sinällään on joko kerrottua tai kirjoitettua historiaa.  Jos Sinulla on kylään liittyviä muistoja tai tarinoita joiden yhdistävä tekijä on Sieppijärven kylä niin julkaisemme ne mielellämme näillä sivuilla.

Lähetä oma juttusi. eMail: ariunga[at]pp.inet.fi

Elämän menoa 1800 luvulla

Kirjoittanut Katariina Granat

Olen kirjoittanut tämän kuvaukseni  Sieppijärvellä 21.7.1985 vietettyä kylän viherjuhlaa varten. Samassa juhlassa Sieppijärven koululaiset ovat esittäneet kuvaukseeni perustuvan eli Sieppijärven kylän menneistä ajoista kertovan näytelmän. Aineiston teksteihini olen saanut haastattelemalla kyläläisiä ja tutkimalla Samuli Paulaharjun (1875- 1944) tekstejä. Viherjuhlan aiheena oli tuoda esille järven kunnostamisen merkitys kyläyhteisölle. Valtakunnallisen vihervuoden yhtenä tapahtumana Sieppijärven viherjuhla liittyi myös ympäristön hoitoon ja parantamiseen osana ympäristönsuojelua.

Omistan kuvaukseni Matti Paunosen muistolle.

Katariina Granat

”Kerron kerran kerrottua.”

KUVAUS KYLÄN ELÄMÄNMENOSTA 1800-LUVULLA

Mieli tekisi esitellä heidät kaikki: Satat, Filpat, Jussit, Pääköt, Iivarit, Lappeat, Rovat, Kankaat, Kurut, Heikit, Kulluvaarat.

Pakisen heistä vähäsen. Jokainen olisi laulun arvoinen.

Koivumaan Eeva oli Kolarin Pärki-papin apulainen. Kassan Tiina-Kaisa pani ”kläpit kirjale, olippa net kuinka huonoja olit”. Filpan Antti oli sieppiläinen myös.

Kerran Antti Filppa lähti kirkkomatkalle Köngäseen, Pajalaan  – kirves kainalossa. Kohtasi kontion Kuurusenvaaran metsäpolulla. Kirkkomies karjaisi karhulle: - Tule, pois, jumalanvilja!”  Ukon sanaa totellen täytyi karhun tulla, ja karjuen se laukkasikin kohti Anttia. Filppa kumautti kirveellä kontiota otsaan. Kaatuessaan se repäisi tappajansa takin rintapuolen halki. Sitä ukko vain päivitteli: -Ei ollut koko pahasta muuta vahinkoa, mutta ko repi hyän kirkkotakin!

KAHVIPANNU KUIN MIEHENNYRKKI

Priita-Kaisa Kissa – oletko kuullut hänestä kerrottavan? Tämä Kissa-Kaisa oli vanhoja lapinraitioita, joka 1821 muutti Pajalasta Kolariin. Elämänikänsä eleli eukko metsässä pirrikodassa Sieppijärven eteläpuoleisilla sydänmailla, ensin renkinsä Löytty-Heikin kanssa, kunnes meni emännäksi lappalaiselle Olli Kurvanderille.

Mutta sitten jäi Kissa-Kaisa yksinänsä metsäkotaansa. Vielä vanhanakin, kun ei enää jaksanut porojen perässä juoksennella, eleli vain metsissä, kelasi juuriköyttä ja kutoi juurivakkoja, kulkien niitä kylillä kaupittelemassa, ja katosi taas kiveliöönsä. Kissa-Kaisa kuoli 1870 –luvulla ja on haudattuna Sieppijärven hautausmaahan.

Kankhaan Muori tunnettiin kupparina. Tämän kupparimuorin isä oli Pääkön Jussa. Hän puolestaan oli kauppamies, joka reissasi Köngäsen markkinat, Ruijanrannat ja kaikki. Jussa toi ensimmäisen perunakapallisen Sieppijärvelle. Tästä ”sikeysi tämän kylän pottusato”.

Kahvi ennätti Pääkön taloon jo 1840 –luvulla. Jussa toi Torniosta vanhimman tyttärensä ristiäisiin kahvipannun sekä kahvia ja sokeria. Kahvipannu oli kyllä vain kuin miehennyrkki, ja kahvia ainoastaan naula, toinen sokeria. Mutta kahvia ristiäisvieraille silti tarjottiin. Ei maistunut musta juotava monellekaan, jotkut jopa sylkivät sen maahan sanoen: - Kyllä viina on parempaa!

Eikä vieraille kahvia paljon tyrkytettykään, naulasta riitti vielä jäämäänkin. Loput korjasi Jussa aittaansa ja kestitsi niillä taas vieraita – myöhemmin, kun toinen lapsi  oli ristittävänä…

Pääkön Jussa siis tiedettiin kauppamieheksi. Samaa hommaa harjoitti Sieppijärven Filppa niin ikään. Kolarin Pärki-papilla oli huomattava määrä lehmiä. Filppa kävi tuon tuostakin noutamassa Pärkiltä voikuorman, jonka sitten toimitti Tornioon tai aina Ruijan markkinoille asti. Filppa harjoitti joppausta omasta aloitteestaan – keräilykauppaa.

TERVAHAUDAT HÖYRYSIVÄT MYÖS SIEPPIJÄRVELLÄ

Järvirovan Erkki oli kotoisin Jarhoisten Koskenniemestä. Pastori muutatti hänen sukunimensä. Tästä syystä Järvirovasta tehtiin Koskenniemi.

Kankaan Iisko oli yksi Kuurusenvaaran karhutappelun sankareista. Iiskon elinaikana 1800 –luvun puolivälin molemmin puolin Sieppijärvellä vielä poltettiin tervaa täyttä päätä, sillä Varislahdessa oli ainakin kolme hautaa, Pirttisaajossa yksi ja nykyisessä Rovan rannassa höyrysi mahtava sadan tynnyrin hauta.

Järvirovan Iisko ja Kankhaan Iisko kävivät siis myös tervakolareista. Myös Filpalla, Iivarilla ja Kurulla oli yhteinen tervahauta.

Keloa ja kantoa juurakkotervaa varten sai kruunun metsistä. Metsiin ei kuitenkaan ollut lupa mennä ennen kuin metsäherra oli kirjoittanut lupakirjan. Kirjan sai, jos sen Ylitorniolta haki. Niinpä Iiskon ja Erkin matkaYlitorniolle maaliskuussa 1861 kannatti, sillä käteen annettiin lappu, jossa sanatarkasti luki näin: ”Täten annetaan pyynnöstä talokas Isak Kankaalle ja talonpoika Erik Koskenniemelle lupa sisällä olevana talvena kruununmetsästä Pitkäkoskenrovasta, Liikamaasta ja Käkivaarasta käyttää kantoja, juuria ja kuolleita puita tervanpolttoon ottaen huomioon ne velvollisuudet, joista vt. metsäherra korkeammasta määräyksestä kuulutuksella 2. päivänä marraskuuta vuonna 1861 on määrännyt. Ylitorniolla 9. maaliskuuta 1862 Ernst Kingelin, vt. metsäherra.”

Syksypuolella Erkki ja Iisko sitten nostivat juurakot ja hankkivat hautapaikan sekä pilkkoivat hautapuut. Talvella tehtiin tynnyrit, joitten piti olla kruunattuja eli täsmälleen oikeankokoisia, mikäli tervaa aiottiin myydä.

Kesän tullessa laitettiin ”hongasta hoiskutettu, männystä mäiskytetty, mullasta veenpitäväksi” tehty hauta polttokuntoon. Tyven ilta juhannuksen edellä kokosi kylän väen ”kaffekuukkarista” lähtien hautaa sytyttämään. –Ko laele saathiin tuli menehmään, niin sillon ryyppy ryypäthiin.”

Haudan poltto kesti neljä vuorokautta. Paljon ei hautakolari joutanut lepäilemään. Juurakot hikoilivat tervaa. Kaikki kypsyvä aine ei kuitenkaan valunut puhtaana tynnyriin, vaan samassa matkassa ajautui paljon tervavettäkin. Kun tynnyrit olivat seisoneet jonkin aikaa, painui raskaampi tervavesi pohjalle. Tämän jälkeen pääsi hautakolari tervan kusettamiseen. Tynnyrin alauurteessa olevasta tapista tuli väliin mustaa kusta, välillä ruskeaa. Musta haudan nokea sisältävä aine saatettiin keittää uudelleen tervaksi, mutta ruskea kusi laskettiin maahan. Tämä tehtiin tervan laadun takaamiseksi.

Tervaa tarvitsivat talojen isännät. –Kaikki, mitä tehet, sie tervaat kans, opetettiin jo pikkupojille. Venheet, reet, sukset, katot tervattiin. Tervaa tarvitsivat niin ikään terveporvarit. Torniossa yksi jos toinenkin kauppias odotteli tynnyrilastia ylhäältä Väylänvarresta. Lautat saapuivat miehinensä vesiä pitkin.

Immosen Juhani (Jussa) oli syntyjään Vaattojärven poikia, mutta asui lähes koko 90-vuotisen ikänsä 1900-luvun Sieppijärvellä. Monet, monet kerrat oli tämäkin Jussa vesiä pitkin sauvonut Torniosta ylös kotiseudulle.

Näin hän muisteli:

-Kerran oli Veittikosken alla useampi vene tulossa Torniosta. Yhdessä veneessä seisoi eräs helposti yllytettävissä oleva sauvoja. Kaikki toiset veneet rantautuivat kosken alle ja miehet rupesivat vetämään venettä ylöspäin kävelemällä. Päättivät samalla vähän ilotella miehen kustannuksella. Niinpä kehuivat yksinäistä venemiestä niin hyväksi sauvojaksi niin hyväksi. Kävi kuten oli tarkoituskin. Mies päätti näyttää, että hän on Veittikosken voittanutta!

-Kun matkamiehet sitten seuraavan kerran toisensa tapasivat kotikylällänsä, ei sauvoja heitä kironnutkaan vaan kehua rellesti yllyttäjilleen: ”Ko mie hallinpullon nykäsin konjakkia kosken alla, tuli vene pääle, ette kokka kohisi!”

KARUN ANKARAA SUURKYLÄN ELÄMÄÄ…

Elämä Sieppijärvellä, Kuurusenvaaran karhuntappajain kylässä, suurkylässä, karussa Kolarissa, oli ankaraa. Olemmehan aina olleet lihan ja leivän välissä – ainakin omasta mielestämme, sillä Muonio on merkinnyt lihaa poroineen ja Pello leipää viljapeltoineen.

Niittyjä täällä raivattiin ja heinätöitä puskettiin. –Paniks sie paljon pottuja, kyseltiin vasta sitten, kun perunalle opittiin. -Makkaa rauhassa, Iisko, seittemän miestä on menny heinäntekhoon Kunnittan vuomale, saattoi vanhaemäntä supattaa miesvainajan hautakummun äärellä käväistessään. Isännän kun tiesi kääntyvän ikuisessa leposijassaan, jos heinät olisi jätetty tekemättä.

Ennen ei tehty tuoreheinää. Sen sijaan lähdettiin heinävuomalle heti, kun luhta kukki. Otinki oli käyty viemässä kaltioon jo talvella. Mikään ei kesäkuumalla hien valuessa silmäreikiä myöten maistunut niin hyvältä kuin jääkylmä piimä – ja kuiva leipä.

Heinäntekijät asuivat niittypirteissään viikkokaupalla. Selvää oli, että ”läpit kuljit matkassa”.

–Mullaki viiennellä vuela oleva Pekka istu repunkatola ko kurkivuoma, muisteli Riskin Hermannin vanha jälkeläinen. Lapset oppivat työn tekemällä työtä.

Yksi ”äitin piika Järvirovasta” puolestaan muisteli lapsuuttaan näin:

-Uihmaan halutti. Mutta ko äiti oli komentanu riipihmään lehtiä kopan täytheen. Paarmat purit. Käet olit vihreinä tuohreista lehistä. Yks kaks huomasimma, ette äiti sai viehraan – harvinainen taphaus. Jo hoksasimma konstin karata uihmaan. Täytimä kopan melkein kokohnaan sammalilla ja pääle peitoksi laitoima riivityt lehet. Ja niin karkasimma ranthaan räpihmään. Äitile oven raosta huusima, ette koppa saathiin täytheen. Sikiöt kävit uimassa, mutta kuulit kyllä kunniansa illala, selvä se!

JÄRVI ANTOI KORTETTA KARJALLE

-Änsti, piä perrää, äläkä pääpötä, saattoi Tuokon Aata kivahtaa Roopertti-rengille keskellä järveä. Aata, Roopertti, Iso-Iita ja monet muut piiat, rengit ja emännät soutivat joka ilta ja aamu kesänavetalleen lypsylle. Reitti kulki aina samaa uraa myöten.

Vaikka järvi ei suuren suuri olekaan, saattoi sumu joskus olla niin vahvaa, että teki tepposen ja eksytti. Siinä sitten venekunta pyöri ja huhuili aikansa, kunnes löysi taas kotirannalle. Soutumatkaa lehmien luo tuli helposti kilometrikaupalla. Helpointa oli kulkea erityistä lypsyreikää pitkin. Yksi tällainen kulki Poikkijärven puolelta Tikkasen Ainon rantaan.

1800-luvulla moni seurakuntalainen on merkitty kirkonkirjoihin kestiksi. Säätynä kesti lienee kansan suussa merkinnyt joutilasta. Kestin Juhon kerrottiin olleen laiska ko rietas. Kehuikin hankkivansa ruokansa vaikka nauramalla.

Pääasiassa totista työtä oli kuitenkin elämä täällä: nauru oli kaukana monen perheen arjesta. Esi-isät ovat meidänkin kylällä eläneet aikoja, jolloin jokikinen korte on pitänyt kerätä eläimen rehuksi. Lasten riipimät lehdet täydensivät vitamiiniannoksina lehmien ruokavaliota. Ilman karjaa olisi vaikeaa kuvitella sieppiläistäkään elämänmenoa ja selviämistä näissä oloissa.

Väki saattoi kerätä vesivarasta satakunta häkkiä hyvää kortetta. Häkkiin eli kuormaan mahtui kuusi rukoa heiniä. Lehmä puolestaan tarvitsi talviheiniksi kolmisenkymmentä rukoa. Kesäisin lehmät kahloivat niin syvällä kuin ylipäänsä arvasivat kortteen perässä. Se oli parasta herkkua. – Met olima kerähneet venheellisen kortetta. Eikös tietenki käyny niin ette lasti miehinensä kaatu. Vene upposi. Met pysyimä pinnala kellumalla kortelastin päälä. Siinä olis ollu Kesti-Juholaki nauru kaukana!

LUKIJALLE:

Kerroin kerran kerrottua. Mitään ei tiedä heti. Sen minkä luulee tietävänsä, onkin saanut tietää jo kauan sitten. Vain se on tietoa, mikä ihmisessä on ollut piilossa.

Kun tätä pakinaa valmistaessani kuuntelin Paulaharjua lukemalla hänen tarinoitansa ja kuuntelin sieppiläisiä ihmisiä, tuntuivat tapahtumat omilta, vastaeletyiltä ja tutuilta.

Sinussakin on paljon piilossa. Sinussa on ominta tietoamme. Kerran oli Samuli Paulaharju, joka keräsi tapahtumia muistiin. Tulevan sukupolven elämänhalun ja itsetunnon vuoksi tämä kylä tarvitsee paulaharjuja.

Tiedämme turhan vähän. Perinteen voima on siinä, ettei se hylkää kerran oivallettua. Perinteen tallentaminen on meidän jokaisen asia.

Kyläpäällikko:
   Kari Koivumaa
  0451227357[at]netti.fi
  0400 379061

Kyläsihteeri:
   Piritta Unga
  pirittaunga[at]gmail.com
  040 9122908

Nettisivuasiat:
   Ari Unga (admin)
   ariunga[at]pp.inet.fi
   0400 466897